(Koti)äitiydestä

Äitienpäivän lähestyessä on mukava miettiä vähän äitinä olemista. Minulle äitiys on suuri unelmien täyttymys. Niin kauan kun muistan (no ainakin kahdeksan vuotta), olen haaveillut omasta lapsesta ja kotiäitiydestä. Pitkään pelkäsin, etten ikinä löydä miestä, jotta voisin saada lapsen. Minun maailmankuvaani kun ei mahdu ajatus lapsesta ilman miestä ja isää lapselle. Toki halusin löytää elämäni miehen muutenkin, enkä vain minulle lapsia tuomaan. ;)

Ennen pojan syntymää ehdin olla työelämässä melkein kuusi vuotta ja se riitti vähäksi aikaa. Enpä ole koskaan piitannut hienosta työurasta ja tienaamisesta. Koen kotiäitiyden kutsumuksenani. Minusta arvokkainta, mitä voin tehdä, on hoitaa omaa lastani, olla mukana ilon ja surun hetkinä, laulaa ja leikkiä, lukea ja askarrella, pelata ja hassutella, ruokkia ja pestä, kasvattaa ja opettaa, olla läsnä. Joka päivä. Lapsi on pieni niin kovin vähän aikaa. Haluan suoda omille lapsilleni turvallisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden, sellaisen, jota he voivat ilolla muistella vielä vanhanakin. Eipä taida löytyä montaa äitiä, jolla ei olisi tätä samaa toivetta.

Jokainen hetki äitinä ei tietenkään ole yhtä iloa ja autuutta. Välillä, varsinkin väsyneenä, meinaa mennä hermot, kun poika vain leikkii ruuan kanssa tai rupeaa huutamaan ja rimpuilemaan vaipan vaihdossa tai vaatteita pukiessa. Hyvinkin ristiriitaisia tunteita koen silloin, kun poika herää viideltä aamulla ja rupeaa iloisesti juttelemaan ja taputtelemaan äitiä, eikä suostu enää nukkumaan. Toisaalta tekisi mieli huutaa, että nyt nukutaan, toisaalta tekisi mieli vain nauraa pienen aamuvirkun jutteluille. Eihän tuon ikäinen tahallaan äitiä ja isiä valvota; jos ei enää nukuta, niin minkäs sille mahtaa. Vähälläpä olen kyllä tähän mennessä päässyt. Eiköhän hermoja vielä kiristellä enemmänkin, kun poika kasvaa ja saa mahdollisia pikkusisaruksia seurakseen keksimään kaikkea kivaa äidin pään menoksi. Ja saapa nähdä, mitä uhmaikä tuo tullessaan! Luulen kuitenkin, etteivät tulevat kasvatushaasteetkaan saa minua kovin pian haikailemaan takaisin työelämään. Päivittäiset ilon hetket lapsen kanssa saavat niin nopeasi unohtamaan kaikki vaikeat ja ikävät hetket.

Jos meille suodaan lisää lapsia, niin haluaisin olla kotona vielä monta, monta vuotta.  Kumpa vain yhteiskuntakin arvostaisi ja tukisi paremmin kotiäitien tärkeää työtä ja näkisi sen kauaskantoisemmat vaikutukset. Minusta on niin surullista, että monet äidit joutuvat taloudellisista syistä menemään töihin, vaikka sydämessään haluaisivat olla omien lastensa kanssa kotona. Käytännössä tuleva rakennuslaina pakottaa varmasti jossakin vaiheessa minutkin hakeutumaan palkkatyöhön, ellei jotakin ihmettä tapahdu. Vielä ei onneksi ole aika murehtia sitä, vaan voin nauttia täysillä ihanasta ajasta rakkaan poikani kanssa.  :)

Nauttikaamme äitiydestä ja kaikesta ihanasta, mitä se elämäämme tuo! 

P.S. Huomaathan, että tässä kirjoituksessa en ota kantaa kenenkään muiden valintoihin. Ymmärrän toki, että kotiäitiys ei sovi kaikille äideille eikä kaikkiin elämäntilanteisiin.